keskiviikko 9. lokakuuta 2013

Luovan kirjoittamisen Vanha koira -harjoitus

Tässä postauksessa esiteltävä tehtävä on jatkoa luovan kirjoittamisen lämmittelyharjoituksille, jotka teimme samalla 90 minuutin ryhmäkerralla. Kuulemma oheinen Vanha koira -harjoitus on OKL:n entisen äidinkielen ja kirjallisuuden opettajan Maija Larmolan kehittelemä.

Tehtävän ideana on kirjoittaa viiden minuutin pätkissä opettajan ohjeiden mukaan, tehtävänannot on muotoiltu niin, että ne vaativat monipuolista kirjoittamista: kuvailevaa, kertovaa, dialogia / vastakkainasettelua, pohdiskelevaa ja loppumoraliteettia.

Tehtävänanto ja ohjeistus menee osapuilleen näin:

  1. Valitse itsellesi fiktiivinen minä (kuitenkin yli 10-vuotias eikä liian etäinen, kuten avaruusolio tms.) Kuvittele itsesi huoneeseen, jossa on vähintään ovi ja ikkuna. Näe huone mielessäsi, keksimäsi henkilön silmin. Mene ikkunalle ja katso ulos. Näet ulkona vanhan koiran (vanhan koirasi, jos halutaan heti luoda omistussuhde). Kuvaa näkemääsi (5 min).
  2. [Ensimmäisen viiden minuutin kirjoitusosuuden jälkeen.] Muistele seuraavaksi, miten koira tuli taloon / missä ja milloin olet nähnyt sen aikaisemmin. Kirjoita muistelusta (5 min).
  3. Huoneen ovi aukeaa. Päätä kuka astuu sisään. Kerro se. Hän sanoo: "Koira on jo vanha. Se pitäisi lopettaa." Kirjoita dialogi kertojasi ja sisään tulleen välillä (5 min).
  4. Tee mielessäsi ratkaisu koiran kohtalosta. Kirjoita mitä [fiktiivinen minä / kertoja] ajattelet (5 min).
  5. Kirjoita kertomuksesi loppuun (5 min).

Kirjoitimme kertomuksen ikkunasta näkyvästä omenapuusta, koska osa meistä (minä mukaan luettuna) oli tehnyt Vanha koira -harjoituksen äidinkielen ja kirjallisuuden didaktiikan peruskurssilla kaksi vuotta sitten. Tässä minun kertomukseni.

Omenapuu on yhtä vanha kuin mieheni tytär – sattuma, joka ilkkuu päin naamani joka aamu, kun katson ulos makuuhuoneeni ikkunasta. Ulkona on kirkasta. Auringon ensisäteet saavat omenapuun lehdet syttymään. Punakeltaiset lehdet tanssivat koleassa tuulessa kuin vapaaksi päässyt nuotio. Muuten puutarhassa on hiljaista. Yöllinen usva viipyilee vielä lammen pinnalla.

Jokin tässä aamussa on erityistä, sillä uppoan ajatuksiini. Mieleeni palaa elävästi ensimmäinen kesä tässä kartanossa, kun olin asunut täällä vasta kolme kuukautta silloisen mieheni kanssa. Olin istuttanut omenapuun taimen tuolloin vielä autioon puutarhaan heti ensi töikseni muuttettuani tänne. Se kesä oli muutenkin ikimuistoinen. Vastanainut pariskunta täynnä tarmoa ja ideoita parantaa maailma. Työskentelimme ränsistyneen kartanon parissa auringonnoususta laskuun asti, aikomuksenamme avata syksyllä kyläkoulu alueen lapsille.

Havahdun ajatuksistani koputukseen.
– Sisään, sanon ja kiskon aamutakkia tiukemmin ympärilleni. Huoneessa on yht'äkkiä hirveän kylmä.
Arto astuu huoneeseen kyyristellen ja yskien kuivasti.
– Mitä asiaa? minä tiuskaisen.
– Tuotaa... juttelin eilen puutarhurin kanssa ja hän sanoi, että tuolle viidakolle on tehtävä jotain. Tuo omenapuukin vain kituu. Hän ehdotti sen kaatamista.
– Hyvä, ajattelin itsekseni. Viimeinkin mahdollisuus jättää kaikki tämä taakse.

Voisin hoitaa asian ihan itse. Olen jo puoli vuotta pitänyt matkalaukkua pakattuna, mutta sopivaa tilaisuutta ei ole muka tullut. Tässä se nyt olisi. Hakisin kellarista polttoöljyä, valelisin koko puutarhan sillä ja polttaisin kaiken maan tasalle. Ei väliä vaikka mukana menisi talo Artoineen Päivineen.

Ensiksi sytyttäisin tuon kirotun omenapuun, joka on kuin piikki lihassani muistuttamassa menneisyyden haaveista ja orastavasta onnesta, siitä juhannusyön onnettomuudesta ja pitkistä ankeista vuosista Arton ja hänen tyttärensä Päivin kanssa.

Puin päälleni, vein matkalaukun autolleni ja ohjeistin puutarhurin. Sain kirjeen valmiiksi juuri kun hän tuli ilmoittamaan puutarhan olevan valmis. Sytytin savukkeen ja kävelin viimeisen kerran ruokasalin ja keittiön poikki ulos puutarhaan kituvan puun luokse. Hengitin viimeiset savut hyvästiksi ja heitin palavan pään sen juureen.

Ajoin koko päivän kaupunkiin asti pysähtymättä kertaakaan.
Tämän viimeisen harjoituksen purku jäi ajanpuutteen vuoksi kesken. Ehdimme kuitenkin lukea kertomuksemme pienryhmissä toisillemme ja lausua muutaman kohteliaan sanan toistemme tarinoista.

Omaa kirjoitusprosessia ohjasi/helpotti hieman, että muistin suurinpiirtein tehtävänannon kaaren. Olin jo alustavasti päättänyt, että kertojani hankkiutuisi puusta eroon, joten ensimmäisen kappaleen kuvailu liekehtivistä lehdistä lukitsi jo puun kohtalon, vaikken sitä heti tajunnutkaan.

Nappasin henkilöksi aiemmin tunnilla ideoidun pahan äitipuolen/noidan, joka ei tällä kertaa luisunut fantasian puolelle. Muutenkin äitipuolisuhteen kehittely jäi melko vähälle, viiden minuutin kirjoitusosuudet tulivat täyteen nopeasti. Dialogi jäi aivan alkutekijöihinsä, kun viimeistelin vielä muistelukappaletta kolmannen osuuden alkaessa.

Silloisen miehen kohtalo ja Arton alkuvaiheet piti kuitata lopussa juhannusyön onnettomuudella. Mielestäni mystisyys ja kohtaloiden kirjoittamatta jättäminen osoittautui kertomukseni kannalta kuitenkin hyväksi asiaksi.

Aivan lopuksi, 25 minuutin kirjoittamisen päätteeksi, muutin talonmiehen puutarhuriksi ja lisäsin kertomuksen koleutta muuttamalla yhteisen makuuhuoneen kertojan omaksi (makuuhuoneemme -> makuuhuoneeni).

Puhtaaksikirjoittamisvaiheessa (kirjoitimme tehtävät tunnilla käsin) tänne blogiin poistin mahdollisuuden kertojan ja Arton yhteisistä lapsista. Kertomusta aloittaessani olin ajatellut, että heillä olisi myös yhteisiä lapsia ja hän olisi ilkeä vain vanhimmalle/ainoalle lapsipuolelleen, mutta tämä juonikuvio ei kertomuksessa lopulta toteutunut, joten oikeutin itselleni pienen muutoksen: -- yhtä vanha kuin mieheni vanhin tytär --. Kyseisen sanan poistamista lukuun ottamatta tekstiä ei ole muokattu jälkikäteen.

2 kommenttia:

  1. Tuskin on sattumaa, että kurssikirjoihin kuuluu Vaarallinen juhannus. #alitajunta #intertekstuaalisuus #janssoninkiusaus #tajunnanvirta #femmefatale

    VastaaPoista
  2. Kiitos harjoituksen jakamisesta, täälläpä sitä nyt teetän oppilailleni, tuntuu toimivan. :)
    - J

    VastaaPoista